Explore
 Lists  Reviews  Images  Update feed
Categories
MoviesTV ShowsMusicBooksGamesDVDs/Blu-RayPeopleArt & DesignPlacesWeb TV & PodcastsToys & CollectiblesComic Book SeriesBeautyAnimals   View more categories »
Listal logo
All reviews - Movies (1) - TV Shows (1) - Books (3)

Novel analyste (in Finnish)

Posted : 6 years, 11 months ago on 1 January 2011 10:29 (A review of Raid und der dumme Junge)

Toisinaan on meneteltävä väärin tehdäkseen oikein



Sanasta dekkari muodostuu tyypillisesti mielikuva kepeästi kirjoitetusta salapoliisitarinasta, jossa poliisi on yksityisetsivää typerämpi, rikos erilaisista paloista koostuva arvoitus sekä miljöö yläluokkainen ympäristö antiikkihuonekaluineen ja puutarhoineen. Arvoitusdekkarien kevyet teemat eivät ota kantaa yhteiskunnan epäkohtiin kuin korkeintaan sivulauseissa, ja kellonaikojen kaltaisiin pieniin yksityiskohtiin nojautuvien salapoliisikertomuksien perimmäinen tarkoitus onkin mitä ilmeisimmin vain viihdyttää lukijaa. Puolestaan sanaan trilleri yhdistetään useimmiten maailmanpolitiikkaan liittyvät jännittävät tapahtumasarjat, jotka ovat tyypillisiä esimerkiksi Ilkka Remeksen tuotannolle. Sen sijaan Harri Nykäsen teos Raid ja poika (2005) tuo mieleeni film noir -elokuvat, joissa vallitsee näköalattomuuden ja arvopohjan puuttumisesta johtuva toivottomuus ja joissa kukaan ei voita - kaikki vain häviävät. Kirjan tunnelma vaikuttaa samankaltaiselta, sillä Nykäsen teoksessa esitellään pienen nuhjuisen kansanosan elämää ulkopuolisen kertojan kuvaamana mutta pääosin Raidin kokemana. Toisaalta karut tapahtumapaikat, joita edustavat esimerkiksi ankea bensa-asema muovituoleineen ja syrjäinen, rapistumaan päässyt perintötila järven rannalla, tuovat kaikessa alakuloisuudessaan mieleen kaurismäkeläiset elokuvat.

Uneliaassa maalaiskylässä tiivis kyläyhteisö tuntee jokaisen jäsenensä asiat. Harmaan arjen katkaisemiseksi vaaditaan vain yksi väärille teille harhautunut kokaiinilasti, jonka kyläkauppiaan poika löytää banaanilähetyksen seasta. Rikastumisesta haaveileva nuorukainen lähtee läheisimmän ystävänsä kanssa Helsinkiin kauppaamaan löydöstään, mutta pojat saavat pian palattuaan kotikylänsä bolivialaisrosvojen lukumäärän nousemaan merkittävästi. Vain huumelöydöksen tehnyt poika selviää kohtaamisesta bolivialaisten kanssa mutta törmää kesken pakonsa seudun kotimaista rikollisuutta edustavaan ammattitappajaan – Raidiin.

Raid on Harri Nykäsen luoma eettinen henkilöhahmo. Hän muistuttaa Clint Eastwoodin esittämiä nimettömiä miehiä, jotka ansaitsevat elantonsa villissä lännessä arveluttavin keinoin. Raid on omalla tavallaan rikollismaailman legenda, nimetön mies, jonka oikeaa nimeä, vakinaista asuinpaikkaa tai menneisyyttä ei yleisesti tiedetä mutta joka saapuu paikalle ja katoaa yhtä salaperäisesti tapahtumien jälkeen. Eastwoodin "Strong, silent man" -kaavalla toteutettujen hahmojen takana on vähäpuheisuutta, juroutta, kostonhalua sekä tietoisesti yhteiskunnan ulkopuolelle jättäytymistä. Nuo teemat ilmenevät myös Raidin hahmossa ja miehen moraalikäsityksessä. Vaikka Raid onkin kylmäverinen torpedo, jolle annettua kutsumanimeä kavahtavat myös suuremman luokan tekijät, hän ei ole täysin moraaliton tappokone. Päinvastoin hänellä on oma käsityksensä moraalista, mutta moraalisesti vaikeassa tilanteessa Raid pyrkii olemaan oikeuden eikä lain puolella sekä pienen ihmisen tukena suurta järjestelmää vastaan. Nukkavieruinen ammattirikollinen onkin eräänlainen symboli kirjassa toistuvalle sanomalle siitä, kuinka vaikeaa on määrittää oikea ja väärä vielä 2000-luvullakin.

Kirjassa esitelty synkeähkö maailmankuva ei sisällä valkoista tai mustaa, vaan sen värimaailma muodostuu harmaasta ja vielä tummemmista harmaista. Myös ihmiset esitetään pääosin elämän lotossa huonosti menestyneinä henkilöinä, joiden elämä on arkista aherrusta päivästä toiseen. Raidin silmin maailmaa katsottaessa edessä aukeaa ankea näkymä, jossa on kuitenkin pieniä toivonpilkahduksia. Valoa harmauteen, yksinäisyyteen ja ulkopuolisuuteen tuo karhea ystävyys, joka ei vaadi suuria sanamääriä voidakseen olla olemassa. Se on rosoista, niukkasanaista sekä ilmeettömien kasvojen taakse kätkeytyvää mutta ilmeisen aitoa. Luottamusta painotetaankin useammankin kerran kirjan aikana, ja se on kaikesta päätellen tärkeä asia niinkin raa'assa maailmassa, jossa tarkoitus todellakin tuntuu pyhittävän keinot. Raid pyytääkin kauppiaan poikaa luottamaan häneen, ennen kuin hyönteismyrkyn nimellä kutsuttu mies heittää vaikeudet aiheuttaneen kokaiinin järveen ja toteaa huumeiden olevan pahasta. Selvästikin Raid kokee kokaiinin symbolisoivan yhtä ihmiskuntaa vaivaavista vitsauksista ja on pysytellyt siksi koko pitkän rikollisuransa ajan erossa huumepuolesta, kuten ilmeisesti toivoo nuorukaisenkin tekevän Raidin antaman kyseenalaistettavan esimerkin mukaisesti. Toisaalta toisen rikollisen, joka torpedon mielestä ansaitsee tulla tekojensa perusteella pyyhityksi pois, tappaminen rahasta ei vaivaa häntä laisinkaan.

Oikean ja väärän välistä tasapainoilua käydään myös poliisien leirissä. Sattumalta kokaiinibolivialaisiin kytkeytyvää huumekuolemaa tutkiva komisario Jansson on keski-ikäinen pitkän linjan periaatepoliisi, joka muistuttaa monella tapaa Raidia. Jansson onkin ikään kuin tarinan sheriffi, jolla on hieman kyseenalainen käsitys lain valvomisesta. Hän tekeekin jatkuvasti täysin tahallaan pienimuotoisia virkavirheitä. Vaikuttaisi siltä, että Jansson on tavallaan eristäytynyt poliisiyhteisön laidalle niin ikään harmaalle alueelle, sillä hän noudattaa yhteisiä sääntöjä vain silloin, kun kokee niiden rajoittamien tekojen johtavan oikeuden toteutumiseen parhailla mahdollisella tavalla. Työstään huolimatta Jansson katsoo Raidin tekoja tiettyyn pisteeseen saakka sormiensa lomasta, kunhan ruumiita ei synny. Miesten välillä vallitsee jonkinlainen ystävyys, vaikka he edustavat ammattiensa puolesta oikeuden ja vääryyden välisen sodan vastakkaisia puolia. Asioista on kaikesta huolimatta mahdollista keskustella "näin mersumiesten kesken", kuten Jansson muotoilee kirjasarjaan pohjautuvassa TV-sarjassa.

Tapahtumat kietoutuvat kahden harmaalla vyöhykkeellä liikkuvan päähenkilön ympärille, kun Raid rikkoo lakeja ja Jansson soveltaa poliisien virkasääntöjä, jotta kummankin miehen moraalin vaatima oikeus toteutuisi. Kirjassaan Nykänen käsitteleekin oikean ja väärän rajapintoja antamalla rosvolle ja poliisille osittain saman arvomaailman, jossa oikeuden toteutuminen on tärkeämpää kuin lain noudattaminen. Kirjan todellisuudessa ei ole olemassakaan sellaisia sanoja kuin oikea ja väärä, mutta on olemassa oikeampi sekä väärempi ratkaisu. Keskeisessä asemassa Nykäsen rikosromaanissa onkin kysymys siitä, mikä on loppujen lopuksi enemmän väärin.


0 comments, Reply to this entry

Critical analyse (in Finnish)

Posted : 6 years, 11 months ago on 1 January 2011 09:28 (A review of Pompeji: platinum edition)

Kirjoitin tämän lukiohistorian kakkoskurssille, jolla kuului tehdä kriittinen kirja-analyysi jotakin historiallista tapahtumaa/aikakautta koskevasta teoksesta.
--------------------------------------------------

Tuhkaan hautautuneet paheet



Robert Harrisin teos Pompeji (Otava 2005) käsittelee kirjan nimikkokaupungin tuhoutumista v. 79, kun tulivuori Vesuvius purkautui ja kaupunki hautautui tuhkaan sekä hohkakiveen jälkipolvien löydettäväksi. Vasta 27-vuotias Marcus Attilius on Aqua Augustan, Neapoliksenlahden kaupungeille veden tuovan akveduktin, uusi aquarius ja vastuussa sen toiminnasta sen jälkeen, kun hänen edeltäjänsä Exomnius katosi jälkiä jättämättä vain kahta viikkoa aiemmin. Exomnius ei kuitenkaan jätä jälkeensä vain hylättyä akveduktia, minkä kalliin veden päällä istuva Attilius saa nopeasti huomata löytäessään itsensä keskeltä poliittista kylpyläjuonittelua. Nuorella aquariuksella ei kuitenkaan ole aikaa huolehtia politiikasta, kun Aqua Augustassa on vuotokohta jossain Vesuviuksen hedelmällisillä rinteillä ja Neapoliksenlahden asukkaat kärsivät keskellä kuivaa kautta vesipulasta. Perillä Attilius alkaa ymmärtää olevansa keskellä pian koittavaa luonnon voimannäytettä, eikä yhden akveduktin korjaaminen voi pelastaa Pompejia ja sen lähikaupunkeja Vesiviukselta. Sisilian tuliperäisiltä mailta kotoisin olevan Exomniuksen katoamissyy ratkeaa, ja itse kunkin on parasta noudattaa edellisen aquariuksen esimerkkiä pelastaakseen nahkansa. Päästyään Vesuviuksen juurelle Attilius kääntää hevosensa vielä kohti Pompejia pelastaakseen naisen, jonka myötä hän on saanut ensimmäistä kertaa kiinni elämästään perheensä kuoleman jälkeen. Samassa kuuluu hillitön Roomaan saakka kuulunut räjähdys, joka käynnistää toivottoman kilpajuoksun luonnonmahteja vastaan.

UNESCOn maailmanperintökohteiden listalle kuuluva Pompeji löydettiin 1748, ja arkeologit jatkavat yhä kaivauksiaan kaupungissa. Pompejin tuhoutuessa keisariksi oli juuri noussut Titus, edellisen keisari Vespasianuksen poika. Hänen isänsä oli kuitenkin ollut vain hyvin vähän aikaa vallassa, sillä Vespasianus oli yksi niistä keisareista, jotka hallitsivat v. 69, jota kutsutaan myös neljän keisarin vuodeksi. Elettiin Pax Romanan (27 eaa. – 180 jKr.) aikaa, joka oli suhteellisen rauhan jakso kansalaissotien jälkeen ja jonka aikana laajan valtakunnan sisällä oli yleisesti ottaen varsin rauhallista rajasodista huolimatta. Rauhanaika mahdollisti kaupan ja talouden kehittymisen, ja kaupankäynti sai lisää tuulta siipiensä alle hyvien maa- ja meriyhteyksien ansiosta. Toiselta nimeltään roomalainen rauha on Pax Augusta, sillä sen katsotaan alkaneen ensimmäisen keisari Augustuksen valtaannoususta. Rauhanaika ei kuitenkaan ollut yhtäjaksoinen, sillä keisari Neron kuoltua 68 syttyi sisällissota, jota seurasi kyseinen neljän keisarin vuosi. Samaan aikaan valtakunta laajeni ja oli lopulta suurimmillaan 117 jKr. keisari Trajanuksen aikana, jolloin Välimeri oli sen oma sisämeri. Harris ei käsittele lainkaan tämän kaltaisia suurempia linjoja vaan keskittyy neljään päivään Vesuviuksen purkautumisen ympärillä. Tarkastelukohteena ei ole varsinaisesti itse Rooman valtakunta, sillä kirjan kannalta on oleellisempaa kuvailla Pompejin arkkitehtuuria, lähiympäristöä ja ihmisiä kuin roomalaisuutta yleisesti.

Rooman kulttuuri ammensi hyvin paljon materiaalia antiikin Kreikasta koskien niin arkkitehtuuria kuin taidetta, myös filosofiasta otettiin mallia. Harris ei juurikaan jälkimmäisiä käsittele vaan painottaa kirjassaan mahdollisimman monen faktan esittämistä, mutta todellisuudessa roomalaiset omaksuivat muiden valloittamiensa kulttuurien ohella antiikin Kreikan ja lainasivat siltä taiteeseensa asentojen, lihasten ja laskosten korostamisen ja jopa aiheensa: useat kreikkalaiset pronssiveistokset tehtiin uudestaan marmorista. Niin ikään hellenismiin (323 – 31 eKr, Aleksanteri Suuresta Rooman keisarikunnaksi julistamiseen) kuuluva jumalkuninkuus sulautui osaksi roomalaista kulttuuria. Jumalkuninkuuteen yhdistettiin vielä hellenismistä napatut taidevaikutteet sekä hallitsijamuotokuvat, joita olivat Rooman tapauksessa esimerkiksi keisareiden rintakuvat. Pompejissa veistosvaikutteet kuitataan lähinnä kylpylän vesihanojen ja muun sisustuksen kuvailulla, mutta selvempi merkki kulttuurien sulautumisesta roomalaisuuteen on todellinen Isiksen temppeli Pompejin kaupungissa sekä freskot pompejilaisbordellin seinällä, lisäksi lattiamosaiikit mainitaan. Juuri Isiksen temppelissä henkilöityy se, että antiikin Kreikan lisäksi myös muut kulttuurit jättivät jälkensä Rooman kulttuuriin. Afrikan lisäksi vaikutteita levisi myös idästä, mutta suurin vaikuttaja on nimenomaan antiikin Kreikka ja sen kulttuuri. Lähi-idän ja Rooman kulttuurien välillä ei ollut kovin suuria eroja, mutta muualla maailmassa oli erilaisia kulttuureja. Esimerkiksi Intiassa elettiin sekavia aikoja Maurya-valtakunnan sorruttua, minkä seurauksena Länsi-Intiassa Baktrian, Satavahanan, Šakan ja Kushanan valtiot yrittivät vuorotellen yhdistää Intian. Pohjois-Amerikassa alkoi puolestaan esiintyä kiinteitä intiaanikulttuureita, mutta ensimmäiset kaupungit rakennettaisiin vasta 700-luvulla. Sen sijaan Kiinassa elettiin Han-dynastian aikaa, jonka aikana maassa oli rauha, se kukoisti sekä sotilaallisin voimin laajensi aluettaan.

Esimerkiksi Rooman jumalat on helposti liitettävissä kreikkalaisiin esikuviinsa huolimatta nimimuutoksista. Ylijumala Zeuksesta tuli Jupiter (Juppiter), Herakles-sankarista Hercules, manalanhallitsija Hadeksesta Pluto ja niin edelleen. Aurinkokuntamme planeetoillekin nimensä antaneiden roomalaisjumalien mukaan nimettiin myös viikonpäiviä, jotka olivat kokonaisuudessaan Kuu, Mars, Mercurius, Juppiter, Venus, Saturnus ja Aurinko. Neljästä päivästä kertovassa Pompeji-kirjassa tämä on otettu huomioon, ja aina uuden aamun valjetessa alkaa uusi osa, joka on nimetty kyseisen viikonpäivän mukaan. Jumalista tuli kuitenkin käytännöllisyyden nimissä ajan mittaan ainoastaan suojelijoita, mikä aikanaan johti Kristuksen kultin (kristinuskon) suosioon sen hengellisen kiehtovuuden vuoksi. Uskonnon merkityksen väheneminen näkyi esimerkiksi juhlien uskonnollisen taustan unohtumisena. Myös Harrisin teoksessa lähestymässä on Vulcanalia, joka oli alun perin tulen ja taonnan seppäjumala Vulcanukselle (kreikkalaisittain Hefaistos) tarkoitettu lepyttelyjuhla. Kuitenkin kirjassa pompejilaiset poliitikot puhuvat juhlasta keinona saada kohotettua omaa egoaan ja varmistettua, että kansa myös jatkossa syö heidän kädestään upean juhlatoteutuksen jäljiltä. Roomalaisten käytännönläheisyys näkyy myös kirjan päähenkilö Attiliuksessa, joka ei usko mihinkään muuhun kuin veden ja kiven kaltaisiin konkreettisiin asioihin. Kreikkalaiset tarut ja muut olivat kuitenkin rikastuttaneet roomalaista kirjallisuutta, ja myös Pompejissa mainitaan esimerkiksi taru Theseuksesta, joka löytää ulos labyrintista Adriannen lankakerän avulla, sekä Manalaan kuuluvasta Styks-joesta kolikkoa vaativine Kharon-lauttureineen.

Kreikkalaisesta kulttuurista esiintyy myös muun muassa filosofian stoalainen koulukunta, joka opetti epäitsekkyyden olevan suurin hyve maailmassa ja ainoa onnellisuuteen tarvittava asia. Stoalaisuus vaikutti erityisesti roomalaisylhäisön moraaliseen ajatteluun ja sopi hyvin roomalaiseen ajattelumaailmaan miehuudesta (virtus) ja velvollisuuksista. Se antoi samalla mahdollisuuden pitäytyä osittain omissa käsityksissään. Toinen tärkeä koulukunta oli kirjassa mainitun Epikuroksen aloittama epikurolaisuus, jonka mukaan maltillisten nautintojen tavoittelu on korkein hyvä, jonka avulla mielenrauhan saavuttaminen ja ruumiillisen kärsimyksen poistaminen ovat mahdollisia. Roomalainen filosofia ei juurikaan tuonut uutta materiaalia, sillä filosofit lähinnä pyörittelivät kreikkalaisten ajatuksia ja keskittyivät retoriikkaan sekä muuhun valtiollisen elämän kannalta hyödylliseen tietoon ja taitoon. Näin ollen Roomassa esimerkiksi maanviljelyyn liittyvät keksinnöt jäivät vähäiselle huomiolle, toisin kuin sodankäyntitaito, jolla varmistettiin orjavoimalla toimivan yhteiskunnan lihasvoiman saaminen: sotavangit kuljetettiin Roomaan juhlavissa kulkueissa ja heistä tuli orjia. Mahtiaan Rooma korosti entisestään rakentamalla valloitetuille alueille kylpylöitä ja muita periroomalaisia asioita, jotka muistuttivat Pohjois-Afrikastakin vallatuilla alueilla kaukana olevasta valtakunnan sydämestä. Vaikutus kulttuurien välillä oli molemminpuolista.

Pompeji antaa tukevan mielikuvan sivistyneestä yhteiskunnasta, jossa on kuitenkin selvät luokkaerot ylimistön, tavallisen kansan ja orjien välillä. Siinä missä tavallisen kansan lailla elävä Attilius nauttii viiniä, leipää, vettä ja hedelmiä ateriakseen, ylimistö mässäilee niin eksoottisilla ruoilla, että ne ovat useammin vastenmielisiä kuin maistuvia. Muutenkin korkeampiarvoiset hahmot ovat sivistyneisyyden ja yltäkylläisyyden korokkeella turvassa vastoinkäymisiltä, mistä Harris esittää lukuisia käytännön esimerkkejä. Selkein on ero työpäivän pituudella: kansalaiset tekevät töitä koko päivän ja ylimistö vain makaa laakereillaan. Lisäksi ylhäison kotikylpylöissä riittää vettä silloinkin, kun vedentulo kaupungissa lakkaa ja tavalliset ihmiset taistelevat kuin kuolemanhädässä viimeisistä vesitilkoista. Ylimistöllä on myös tietoa jopa laajoiksi kirjastoiksi saakka, ja he mainitsevat keskusteluissaan usein erilaisia nimiä, esimerkiksi Virgiliuksen, joka oli eeppinen runoilija. Lisäksi Plinius vanhempi tekee tarkkoja muistiinpanoja Vesuviuksen purkautumisvaiheista – hän laittaa jopa palvelijansa kirjaamaan vesikellon avulla ylös vesilasiin ilmentyviä renkaita, jotka maan hienoinen tärinä aiheuttaa. Samaisia tärinöitä ja niihin liittyviä maan sisästä kuuluvia jyrähtelyjä pompejilaiset nimittävät ensin jättiläisten tekosiksi ja myöhemmin seppäjumala Vulcanuksen raivoksi, missä ruumilliistuu kirjan antama kuva tavallisen kansan sivistymättömyydestä. Toisaalta opiskelleetkaan eivät uskoneet puhtaasti faktaan, sillä kirjaan päässyt todellinen Vesuviuksen uhri Plinius vanhempi kirjoitti aidosti teoksen Naturalis historia, joka sisälsi sekä aikansa tietoa maantieteistä, eläimistä ja kasveista että useita satuja ja myyttejä, jotka eivät sopisi nykypäivän tietokirjaan. Pliniuksen teos mainitaan myös Pompejissa, mutta useampia mainintoja saa Senecan Naturales quaestiones (Luonnontieteelliset kysymykset). Lisäksi kirjassa Pliniuksen kirjan myyttinen puoli on sivuutettu hahmossa kokonaan, mikä ei kuitenkaan ole kokonaisuuden kannalta mitenkään merkittävää. Samalla voimakkaasti ylipainoisena, ylellisyyden turvottamana esitetty hahmo oikeastaan palvelee juonta paremmin.

Vaikka ylimyshahmojen joukossa on Gaius Pliniuksen kaltaisia luonnontutkijoita, enemmistö ihailee väkivaltaa tavallisen roomalaisen tapaan; puolestaan Plinius näkyy vain kylvyssä sekä opiskelemassa, kuten hänen sisarenpoikansa Plinius nuorempi todella kertoo enonsa tehneen. Esimerkiksi vapautettu orja, nykyinen tärkeä poliitikko Ampliatus heittää orjansa ankeriasaltaaseen vain sen vuoksi, että uskoo typeryksen myrkyttäneen huippuharvinaiset kalat. Orjaparan tarkoitus on saada opetus mutta ennen kaikkea tarjota kiintoisa näytös kala-altaan ympärille kerääntyneille, mutta Ampliatus joutuu pettymään karvaasti huomatessaan, ettei kotikutoinen Colosseum-näytös olekaan niin vaikuttava kuin toivottiin. Väkivalta ei enää säväytä häntä eikä kunnolla muutakaan yleisöä, sillä he ovat jo niin turtuneita vastaavanlaisiin näytöksiin, ettei yksi uudenlainenkaan jaksa kiinnostaa kovin pitkään. Kuitenkin Ampliatuksesta on vielä ruoskimaan tappamansa orjan äiti vakaville haavaumille ja jättämään kuoleman korjattavaksi talonsa ulkopuolelle. Antiikin Roomassa kuolema olikin tuttu näky ja osa arkielämää, kuten vielä keskiajallakin, mutta lisäksi julmaa hupia, kuten gladiaattoritaisteluista tiedetään. Verellä mässäilemisen lisäksi nähtävissä on myös kylpylöiden palveluista nauttimista, kuten esimerkiksi orjan antama hyvin perusteellinen hieronta. Myös eroottisuus prostituoiduista himoitseviin katseisiin on yllättävän suuressa osassa kirjassa, samoin yleiset mieskunnon suuripeniksistä Priapos-kreikkalaisjumalaa kuvaavat patsaat.

Harris käsittelee sivumennen myös orjien asemaa Roomassa. Talouden kannalta orjat olivat kiistaton tukipylväs, sillä he tekivät kaikkein likaisimmat ja vaarallisimmat työt, kuten kirjassa akveduktin korjaamisen. Samoin on orjiksi päätyneiden oppineiden kreikkalaisten ansiota, että heidän sivistyksensä sulautui osaksi roomalaisuutta. Harrisin antama käsitys on kuitenkin hyvin raadollinen, sillä hän esittelee huomattavasti enemmän isäntiensä sortamia kuin arvostamia orjia, vaikka todellisuudessa orjan asema saattoi olla jopa verrattavissa perheenjäseneen ja hänellä saattoi olla omaa omaisuutta. Yksi näistä sorretuista orjista on itse Ampliatus, jonka kautta esitellään myös mahdollisuus vapautua orjuudesta esimerkiksi testamentissa. Ampliatus on ylipäänsä Pompejissa se hahmo, jonka kautta esitellään yhteiskunnan mädäntynyt aines: hän on lahjonut entisen aquarius Exomniuksen saadakseen veden kylpyläänsä halvemmalla, keinotellut itselleen merkittävän taustapoliitikon aseman sekä astuu entisen isäntänsä pojan rouvaa takaapäin - aivan kuin korkeaa asemaansa laumassa korostava eläin. Syntyvä mielikuva juonittelevista, vallanhimoisista, rahanahneista, väkivaltaisista, irstaista ja kaikin puolin paheellisista roomalaisista ei ole Rooman kannalta imarteleva mutta tukeutuu tosiasioihin ja on toisaalta tapahtumien kannalta varsin oleellinen. Osittain vallanhimo ja muut saattavat johtua kuitenkin siitä, että Pompejin kaupunki oli nimenomaan kauppakaupunki, nousukkaiden pesäpaikka. Ylimistön vastenmielisyydellä ei kuitenkaan millään tavalla liioitella, sillä kepulikeinoille on olemassa myös vastapaino.

Empaattisuus henkilöityy rehdissä Attiliuksessa, jonka hahmoon on löyhästi yhdistetty myös roomalaisten näkemys siitä, ettei nainen ole täydellisesti miesten alapuolella, kuten Kreikassa oli. Miespäähenkilössä tämä näkemys esitellään lähinnä sen kautta, että hän solmi useampi vuosi ennen kirjan tapahtumia avioliiton sellaisen naisen kanssa, joka merkitsi hänelle paljon ja jonka hän näki käytännössä veroisenaan: vaimon kuolemasta päästään yli vasta kirjan tapahtumien aikana. Attiliuksen liitto on näin ollen täysi vastakohta Ampliatuksen tytärtä Claudiaa uhkaavalle pakkoliitolle, joka muistuttaa siitä, ettei jokaisella ollut mahdollisuutta valita omaa kumppaniaan. Claudiassa ilmenee samalla erityistä uppiniskaisuutta ja luonteenlujuutta, sillä tyttö ei nöyristele orjia ruoskivaa isäänsä eikä muutenkaan käyttäydy täysin toivotusti. Claudian lisäksi Harris ei marssita esille muita vahvoja naishahmoja, minkä voi perustella jo silläkin, että Rooma oli miesten yhteiskunta: vaikka naisella oli mahdollisuus hallita omaisuuttaan, politiikka oli miesten yksinoikeus. Yleisesti naisilla kuitenkin oli mahdollisuus saada jalansijaa sanoilleen. Pompejissakin eräs ylimysrouva saa kokonaisen laivaston saapumaan toisesta kaupungista saakka avukseen kirjaston pelastamisessa – eikä hän edes lähetä avunpyyntöä miehensä nimissä vaan omissaan.

Kirjastoja löytyy useammaltakin hahmolta, ja tieteellinen osaaminen tulee selkeästi esille akveduktien, kylpylöiden toiminnan ja muun rakentamiseen liittyvän selostamisella. Harris sivuaa myös politiikkaa, erilaisten poliitikkoasemien tehtäviä ja merkitystä kaupungin (tässä tapauksessa Pompejin) elämässä. Neljään päivään ei ehdi paljoakaan politikointia mahtua, vaikka muutamia miehiä lähtee laivalla Roomaan neuvoston kokoukseen tapaamaan keisaria. Rivien seasta löytyy myös esimerkiksi maininta Pompejin vaalimainoksista, mutta juurikaan sen enempää Harrisilta ei irtoa huomiota politiikalle. Myös Rooman laki ohitetaan sillä, että muutamaan kertaan uhkaillaan lakimiehillä. Edes kansankokouksien lainsäädäntövalta ja oikeudellinen valta eivät saa kirjassa niin suurta merkitystä kuin niillä todellisuudessa oli. Rooman erityisasema tulee kuitenkin ilmi, sillä tärkeä kokoontuminen on nimenomaan pääkaupungissa eikä missään muussa valtakunnan kaupunkivaltiossa. Harrisin tarjoama näkemys antaa yhtä kaikki käsityksen järjestäytyneestä valtakunnasta, vaikka nykymaailmalle periytynyt roomalaisen oikeuden periaate Audiatur et altera pars (Toistakin kuunneltava) ei pääsekään osoittamaan, että julmuushuveista huolimatta syytöntä ei tuomittu. Vielä nykyäänkin roomalaisen oikeuden vaikutusta pidetään yhtenä merkittävimmistä Euroopan yhtenäisyyttä edistäneistä tekijöistä. Harris esittelee roomalaissaavutuksista kuitenkin erityisesti veteen ja rakentamiseen liittyviä keksintöjä aquarius Attiliuksen ihailevin silmin, joten Rooman edistyksellisyys ei jää täysin kuittaamatta.

Kokonaisuudessaan Pompeji on hyvin vakuuttava historiallinen kertomus, joka esittää merkittävän tapahtuman romaanin juonikuvion ympärille kiedottuna. Harrisin trilleri vetää mukaansa hahmojen elämään keskelle todellista antiikin Rooman valtakuntaa ja esittelee Pompejin ja sitä kohdanneen tuhon kiinnostavasti, yksityiskohtaisesti ja ennen kaikkea faktapohjaisesti. Sivuhahmoiksi napatut todelliset henkilöt ja useiden kirjailijoiden, filosofien, keisareiden ja muiden mainitseminen vain lisäävät todentuntuisuutta. HI02-kurssin kannalta kirja valaisee tehokkaasti antiikin Rooman kulttuuria, vaikka se pyörii varsinaisesti luonnonkatastrofin, sen vaiheiden ja myöhemmin tuhoaman ympäristön kuvailun ympärillä. Olin lukenut Pompejin jo kirjan ilmestyessä suomeksi 2005, mutta nyt uudestaan siihen tarttuessani löysin siitä aivan uuden tason, kun tutkin suurennuslasin kanssa Harrisin kuvailemaa maailmaa ja sen yksityiskohtia. Muistin Pompejin hyvänä, kiinnostavana ja nerokkaasti rakennettuna lukukokemuksena, mutta tämän kurssityön ansiosta voin liittää ylistysten listaan vielä vaikuttavan todenperäisyyden, jonka tiedän nykyisin olevan Harrisille tyypillistä: myös hänen muista teoksistaan useampi ammentaa voimansa historiallisista tapahtumista, kuten Britannian koodinmurtajista kertova Enigma (1995) sekä Kolmannen valtakunnan salaisuus (1992), joka käsittelee vaihtoehtotulevaisuutta, jossa Saksa on voittanut toisen maailmansodan. Pompejin perusteella aion lukea myös muita Harrisin teoksia.


0 comments, Reply to this entry

Review / thoughful essay (in Finnish)

Posted : 6 years, 11 months ago on 1 January 2011 09:24 (A review of The No. 1 Ladies' Detective Agency)

Muutama ihmiskohtalo ja useampi pannullinen rooibosteetä Afrikan auringon alla


Vuonna 2008 ilmestynyt elokuva The Nro 1 Ladies' Detective Agency, suomeksi Naisten etsivätoimisto nro 1, noudattaa tarkasti samannimisen kirjan juonikuviota ja herättää Alexander McCall Smithin elämäniloiset botswanalaiset eloon. Kirja ja sen elokuvaversio aloittavat suositun Mma Ramotswe tutkii -sarjan, josta ilmestyi 2009 kymmenes kirjaosa, Tea Time for the Traditionally Built. Elokuvaversio on ilmestynyt jo kolmesta ensimmäisestä kirjasta. Pääosissa on Mma Precious Ramotswe (Jill Scott), joka isänsä, arvostetun karjankasvattaja Obed Ramotswen kuoleman jälkeen perustaa perintökarjastaan saamillaan rahoilla pienen etsivätoimiston Botswanan pääkaupunkiin Gabaroneen ja muuttaa asumaan Zebra Drivelle. Murhien ja muiden "kunnollisten" rikoksien sijaan Mma Ramotswe keskittyy yhdessä nenäkkään sihteerinsä Mma Grace Makutsin (Anika Noni Rose) kanssa arkielämän mysteereihin, joita ratkotaan useiden rooibosteepannullisten voimin pienessä toimistossa, joka taloudellisesti tulee hädin tuskin toimeen.

Vaikka elokuva pohjautuu dekkareina kaupiteltavan kirjasarjan avausosaan, Naisten etsivätoimisto nro 1 on enemmän hyväntuulinen kuvaus ihmiselämästä kuin rikoksien ratkaisemisesta. Sekä tapaukset että niiden ratkaisut ovat hyvin elämänläheisiä ja kaukana sellaisten klassikkoetsivien kuin Sherlock Holmesin, Hercule Poirot'n ja jopa neiti Marplen työstä, sillä poliisilla ei ole näiden tapauksien kanssa mitään tekemistä. Virkavaltaa tuskin kiinnostavat sellaiset rikokset kuin "Happy Babetsi ja epäilyttävä isä" sekä "Alice Busang ja uskoton aviomies", joiden lisäksi Mma Ramotswe ratkaisee esimerkiksi noitatohtorin kaappaaman pojan arvoituksen ja ajelee pienellä valkoisella pakettiautollaan pitkin Botswanaa tekemässä havaintoja ihmisten elämästä. Menestymisen sijaan empaattinen Mma Ramotswe haluaa auttaa ihmisiä, ja häntä surettaa se, kuinka Bostwana on alkanut muuttua hänen lapsuusajoistaan sellaiseksi, jossa ihmiset eivät välitä toisistaan enää niin paljoa kuin ennen ja jossa kaunis nainen ei enää olekaan pyöreä, perinteisen ruumiinrakenteen omistava, vaan eurooppalaisihanteen mukaisesti laiha. Juuri auttamishalunsa vuoksi Mma Ramotswe pyrkii työssään keksimään sellaisen ratkaisun, että kaikki ymmärtävät toisiaan ja ovat tyytyväisiä ratkaisuun. Vakuutusyhtiöiltä rahaa orpolapsille kavaltaneen miehenkin hän päästää käytännössä pälkähästä sillä ehdolla, että mies hankkii jatkossa lahjoitusvarat laillisin keinoin eikä väitä joutuneensa amputoimaan sormiaan.

Elokuva on selvästi tarkoitettu sadepäivien piristykseksi ja huokuu ystävällisyyttä ja hyväntahtoisuutta, mutta se ei unohda Afrikassa asumisen erilaisuutta verrattuna eurooppalaisten elämäntyyliin. Toimistosta tasaisin väliajoin ulos luudittavat kanat ovat ehkä joillekuille merkki takapajuisuudesta, mutta samalla elämä Botswanassa, Etelä-Afrikan pohjoisrajanaapurissa, vaikuttaa ihanan huolettomalta kaikessa yksinkertaisuudessaan. Puolet vuodestaan Botswanassa elävä McCall Smith kuvaakin kirjoissaan botswanalaiset sellaisiksi, jotka ovat ylpeitä itsenäisyydestään ja koko maastaan. Elokuvassakin Mma Ramotswella on toimistonsa seinällä kuva Botswanan ensimmäisestä presidentistä Seretse Khamasta, josta puhutaan hyvin kunnioittavaan sävyyn. Mma Ramotswe luonnehtiikin Khaman luoneen Botswanan, joka on maailman parhain paikka elää ja jonka asiat ovat Khaman ansiosta huomattavasti paremmin kuin esimerkiksi läheisessä Zimbabwessa. Historiaa tuntevalle tällaiset pienet, ohimennen lausutut viittaukset todellisuuteen aukeavat parhaiten, sillä Botswana (silloinen Betsuanamaa) itsenäistyi juuri Khaman johdolla 1966 Brittiläisen imperiumin vaikutusvallasta, jonka alle se oli kuulunut vuodesta 1885. Myös Zimbabwe-vertaus avautuu lähihistoriantuntemuksella, sillä Zimbabwe on ollut viime aikoina uutisotsikoissa räjähdysmäisen inflaationsa vuoksi. Sen sijaan Botswanan, joka oli yksi maailman köyhimmistä valtioista, talous voi varsin hyvin, kun Khama sai nostettua sen jaloilleen. 2000-luvun Botswanassa elävä Mma Ramotswe ei ole unohtanut jo 1980 kuolleen Seretse Khaman merkittäviä tekoja, kuten eivät muutkaan vanhemman polven botswanalaiset. He ovat ylpeitä siitä, mitä heidän maansa on, eivätkä he tarvitse kaikkia maailman mukavuuksia ollakseen onnellisia, sillä he saavat jo asua maailman parhaimmassa maassa. Maassa, joka sijaitsee Afrikan mantereella, joka on länsimaalaisille nälänhätien, AIDsin, köyhyyden, kouluttamattomuuden ja muiden ikävyyksien kasauman synonyymi.

Samankaltaista oman maan parhaana pitämistä ei pahemmin näy Euroopassa kuin suurien urheilukilpailujen aikaan, joten tällainen oman maan arvostaminen on varsin ajatuksia herättävää. Ainakin McCall Smithin Botswanassa onnellisuus ja rikkaus koostuvat pienistä asioista, mikä tuntuu länsimaissa olevan aivan vierasta. Jos ei omista uusinta autoa, hienointa taloa ja internetillä varustettua hierovaa poreammetta, ei voi olla onnellinen – eikä ehkä silloinkaan, sillä aina on oltava jotain enemmän ja jotain hienompaa. Botswanassa ollaan onnellisia, vaikka auto olisi 20 vuotta vanha, asunto pieni, vaatimaton sekä nuhruinen ja käsitys suihkusta puun oksaan sidottu vesikanisteri. Varakkuus ei ole numeroita paperilla vaan sitä, kuinka monipäinen karjasi on. 200 naudalla olet rikas. Karjan ei ole kuitenkaan tarkoitus vain olla, vaan se turvaa elämän: siitä saadaan lihaa, maitoa sekä lantaa talojen seiniin ja lattiaan. Tämä onnellisuuden yksinkertaisuuden jatkuva esiintyminen vain korostuu, kun muistaa, että skotlantilainen kirjailija asuu puolet vuodestaan juuri Botswanassa ja mahdollisesti näkee kyseisen maan ihmisineen juuri sellaisena kuin kirjoissaan. Selittäisikö se, miksi hän on siellä niin paljon?

Toisaalta McCall Smith näyttää myös Afrikan huonompia, Euroopassa tunnetumpia puolia ja niiden hyvienkin väärinkäyttöä. Jälkimmäistä näkyy juuri Happy Babetsin epäilyttävässä isässä, joka paljastuu vieraaksi mieheksi, joka hyväksikäyttää vanhoja perinteitä ja esiintyy kadonneena Rra Babetsina ilmaisen ylläpidon takia. Afrikkalaisten perheyhteisöllisyys ja suvun merkitys ei tästä yhdestä poikkeuksesta huolimatta jää unholaan tai saa huonoa leimaa yhden siivelläeläjän vuoksi. Botswanassa perhe on tärkeä, sukulaisista on huolehdittava ja kaukaisempikin pikkuserkku on yhtä tärkeä kuin lähisukulainenkin. Esimerkiksi Mma Makutsi lähettää rahaa kaukana asuville sukulaisilleen ja elättää kuolemansairasta veljeään, vaikkei itsekään ole varoissaan. Afrikasta annettu kuva on kaukana siitä katastrofikentästä, joka meille näytetään uutisissa. Vaikka ongelmia häilyy kaukana taustalla, kuten Mma Makutsin veljeä riuduttava tauti (eli HIV, josta ei puhuta nimeltä), ihmiset elävät onnellista, tasapainoista joskin vaatimatonta elämää, auttavat sekä läheisiä että tuntemattomia ja iloitsevat pienistä, eurooppalaisille itsestään selvistäkin asioista, kuten akaasiapuun varjosta, juomakelpoisesta vedestä, vuotamattomasta katosta, pulskasta karjasta ja hyvistä sateista. Menneisyys ei ole aina ollut yhtä huoletonta, sillä Etelä-Afrikan apartheidin aikaan Botswanasta todella vietiin nuoria miehiä työskentelemään kaivoksiin, joiden epäterveellisistä oloista seurasi mm. kivuliaita keuhkosairauksia, joihin myös Mma Ramotswen isä entisenä kaivosmiehenä menehtyy.

Vaikka elämänmeno on Euroopan suorituspainotteisen ja hektisen sijaan rauhallista ja kiireetöntä, kuten muissakin McCall Smithin suosituissa kirjasarjoissa, loppujen lopuksi Afrikassa on aivan samoja ongelmia kuin meillä länsimaalaisilla, vaikka muuten elämäntavat ovat niin erilaisilta tuntuvat. Kierojen ihmisten ("Rra Babetsi") ja pettävien aviopuolisojen (Rra Busang) lisäksi jopa Botswanassa on Charlie Gotson kaltaisia huumekauppiaita eikä vain noitatohtoreja, jotka sieppaavat lapsia ja tekevät näiden luista onnenkaluja. Perheväkivallaltakaan ei Afrikassa säästytä: Mma Ramotswe itse on nainen, joka sai keskenmenon entisen aviomiehensä nyrkkien ja vyönsoljen avustuksella. Itse asiassa Afrikassa naisten sortaminen on suorastaan rakenteellista, kuten esimerkiksi naisten ympärileikkaukset, jotka juuri kiellettiin Ugandassa. Toisaalta kirjojen ja elokuvan Botswanassa on voimakkaita naishahmoja, kuten juuri Mma Ramotswe, köyhistä oloista sihteeriopiston huiman 97 prosentin arvosanaan yltänyt Mma Makutsi sekä Mma Potokwani, joka johtaa lujalla kädellä orpokotia. Juuri naisten aseman tukemisen sanotaan olevan paras tapa auttaa kehitysmaita, ja tämä voimanaiskolmikko on loistava esimerkki siitä, mihin naiset tilaisuuden saadessaan pystyvät.

Vaikka yleisvaikutelma tämän pyöreän naisetsivän elämästä ja kotimaasta on hyvän mielen teos, kertoohan koko sarja iloisesta elämästä ja teenjuonnista Botswanassa, pinnan alla käsitellään suuria, kaikkia ihmisiä koskettavia teemoja, kuten esimerkiksi toisten ihmisten ja perheen tärkeyttä, yksinkertaisten asioiden merkitystä ja kuinka myös Afrikan kaltaisessa "vitsauksien kehdossa" voi olla onnellisuutta ja tavallista elämää eikä vain nälänhätää ja heimosotia. Sekä McCall Smithin kynänjälki että elokuvien kerrontatapa ovat yksinkertaistetut, mutta kaiken sen yksinkertaisuuden alla käsitellään jopa niin suuria asioita kuin elämä masentuneen ihmisen vierellä. Mma Ramotswe -dekkareissa tärkeintä ei ole rikos ja sen sovittaminen oikeusistuimen edessä vaan rikoksen takaa löytyvä ihmismieli ja sen ymmärtäminen.


0 comments, Reply to this entry

Review (in Finnish)

Posted : 6 years, 11 months ago on 1 January 2011 09:18 (A review of The Land of Laughs)

Kirja, jossa kirjoittamalla voi päättää muiden elämästä


Ensimmäisessä koskaan Suomessa julkaistussa Jonathan Carrollin teoksessa englanninkielen maisteri Thomas Abbey päättää ottaa virkavapaata kirjoittaakseen satukirjailija Marshall Francen elämäkerran. Kuuluisan elokuvatähden poika saa aisaparikseen tomeran Saxony Gardnerin muutaman sattuman kautta, eikä suhde suinkaan ole ainoastaan ammatillinen. Parivaljakkoa yhdistää rakkauden ja intohimon lisäksi myös eräs toinen asia: rakkaus Francen satukirjoihin, erityisesti Naurujen maahan. Lähdettyään paikan päälle kuulun satukirjailijan kotikylään Thomas saa kuitenkin selville, ettei Galen suinkaan ole aivan tavallinen syrjäinen kaupunki, jossa Marshall on asunut, vaan että kirjailijalla on paljon suurempi merkitys kaupunkilaisille vielä kuolemansa jälkeenkin. Lisäksi käy ilmi, että koko Galen on vaarassa tuhoutua, ellei Francen elämäkertaa saada ajoissa valmiiksi.

Naurujen maa on kirja, joka kertoo mitä voi tapahtua, kun mielikuvitukselliselle miehelle antaa kyvyn vaikuttaa asioihin kirjoittamisen taidolla. Sen juoni tuo virkistävää vaihtelua laajaan kirjojen tarjontaan omaperäisellä juonellaan, jonka nerokkuutta ei ole pilattu köykäisellä tekstillä tai puisevilla henkilöhahmoilla, jotka olisivat kopioita toisistaan vailla ripaustakaan omaperäisyyttä. Naurujen maa on kaikkea muuta kuin amatöörikirjailijan rahapulaansa helpottaakseen kirjoittama esikoisteos; se on selvää ammattilaisen jälkeä, josta välittyvät kirjoittamiseen käytetty vaiva ja aivotyöskentelyä vaatineet juonenkäänteet.

Teoksessa on käytetty kertojana Thomas Abbeytä, Marshallin elämäkerran varsinaista kirjoittajaa. Minä-muoto kuitenkin rajoittaa harmittavasti lukijalle välittyvän tiedon määrää; toisaalta se tuo oman lisänsä herättämällä lukijan mielenkiinnon: asiat eivät selviäkään vain sormia napsauttamalla, vaan päähenkilöiden pitää tosissaan nähdä vaivaa selvittääkseen asioita, jotta lukijakin pääsee yksityiskohdista selville. Naurujen maa tempaakin mukaansa jo ensimmäisiltä riveiltä löysänpuoleisella otteella, mutta ote tiukkenee lukijan edetessä pidemmälle. Parin luvun jälkeen kesken jättäminen on jo liki mahdotonta. Kirjan pariin voikin unohtua muutamaksi tunniksi ilman, että edes tajuaa ajan kulumista.

Nide sopii kaikentyyppisistä kirjoista pitäville, sillä Carroll on yhdistellyt Naurujen maassa taitavasti niin rakkausromaania, dekkaria kuin tavallisten ihmisten elämästä kertovaa tyyliä. Lopputulos on mieluisa lukukokemus, jota kenenkään ei pitäisi jättää kokematta. Valitettavasti Naurujen maan juonesta ei voi kertoa kovinkaan tarkasti yksityiskohtiin porautuen, sillä silloin ei olisi enää mitään mieltä lukea itse kirjaa, kun loppuratkaisu olisi selvillä jo valmiiksi.


0 comments, Reply to this entry

Review (in Finnish)

Posted : 6 years, 11 months ago on 1 January 2011 09:09 (A review of Jade Warrior)

Varoituksen sanana, että olen kirjoittanut tämän arvostelun aikoinaan peruskoulussa. Tekstin taso on toisin sanoen paikoitellen todella "mielenkiintoista".
---------------------------------------------


Kotimaista elokuvaa aasialaisin maustein



Kahden aivan erilaisen aikakauden ja jopa maan yhdistäminen ei ole ratkaisu, jolle jokainen ohjaaja perustaisi ensimmäisen elokuvansa. Jadesoturissa näin on kuitenkin menetelty tapahtumien sijoittuessa muinaiseen Kiinaan sekä nykyaikaiseen Suomeen. Elokuva pohjautuu kummankin mainitun kansan vanhoihin myytteihin; Kaleva on päässyt edustamaan pohjoista kotimaatamme. Ensimmäisenä suomalaisena elokuvana Kiinassakin levitettäväksi päässyt Jadesoturi on hienoa katsottavaa ja vielä mahtavampaa kuunneltavaa, mutta nerokas idea ei kokonaan pelasta muutamia ilmeneviä huonoja puolia. Esimerkiksi siirtyminen ajasta toiseen on välillä sekavaa ja kytköksetkin paikoitellen tarkoitusperältään epäselviksi jääviä.

Kiinaan mutta myös Japaniin yhdistettävää taistelutyyliäkin on saatu elokuvaan liitettyä taidokkaasti kohtausten ollessa upeita ja sen näköisiä, että ihmiset todella voisivat lentää kuin leijuen toiselle puolelle huonetta. Visuaalinen toteutus on vaikuttavaa jälkeä, mutta hidastetussa kuvassa ilmassa lentävät hopeiset lehdet ja vastaavat esineet tuovat liiankin selkeästi mieleen PlayStation-pelikonsoleille suunnitellun Tekken-sarjan, jossa hahmot potkivat toisiaan hienoissa asuissa, tekevät voltteja ja muutenkin vaikuttaisivat olevan akrobatian ammattilaisia, jotka pystyvät loikkaamaan kymmenen metrin korkeuteen ja pysymään siellä ainakin muutaman vaikuttavan liikesarjan ajan. Ei tämän elokuvan tarinakaan mikään realistinen ole, mutta liika satumaisuus alkoi jo häiritä elokuvanautintoa, vaikka kyseessä on oikeastaan nimenomaan suuria ja mahtavia sankareita sisältävä kertomus todellisen elämän maisemissa.

Liki kahden tunnin pituudestaan huolimatta Jadesoturi etenee välillä tahmeasti, toisinaan liiankin nopeasti. Vaikutelma johtuu osittain juuri kahdessa ajassa tapahtumisesta, sillä jossakin Kiinaan sijoittuvassa osassa saatetaan kuvata pitkä aikaväli samassa ajassa, jossa nykyajan Suomessa tapahtuvassa kohtauksessa käydään yksi keskustelu. Henkilöhahmot ovat onneksi kummassakin ajassa varsin tasaisia ja omaan osaansa loistavasti soveltuvia kokonaisuuksia, ja näyttelijät suoriutuvat hienosti rooleistaan. Kaksi tapahtumarintamaa kuitenkin sekoittui välillä toisiinsa, kun kiinalaishahmo lausuikin suomea ja päinvastoin. Se oli osasyy satunnaiseen sotkuisuuteen, vaikka elokuvan kannalta se vahvisti vaikutelmaa, että kyseessä on yksi tarina kahdessa ajassa - ei kaksi erillistä kertomusta. Paikoitellen tämä yhteen nivominen kielimuuria rikkomalla ei ollut kuitenkaan toteutukseltaankin aina niin luontevaa kuin olisi voinut olla.

Onneksi Kimmo Pohjosen ja Samuli Kosmisen suunnittelema musiikki paikkasi suuresti joitakin vähemmän onnistuneita kohtia. Elokuva oli myös ääninäyttelynsä puolesta mukavaa kuunneltavaa, kun näyttelijät puhuivat suurimmaksi osaksi hyvin selkeästi eivätkä vain mutisseet hihaansa, mikä on yksi suomalaisten elokuvien helmasyntejä. Iikka Hessen leikkauskin oli kehumisenarvoista, unohtamatta upeasti toteutettua kuvausta, joka loisti muutamissa kohdissa hyvinkin vaikuttavana ja jopa vatsanpohjasta sieppaavana.

Kokonaisuudessaan Jadesoturi oli kömmähdyksiensä vuoksi suhteellisen mielenkiintoinen, vaikkei tarina vedonnutkaan juuri minuun. On kuitenkin hienoa huomata, että täällä Suomessakin osataan toteuttaa moniulotteisia ja mielikuvituksella leikitteleviä elokuvia, joissa kyetään hyödyntämään kansanperinnettä. Tällä kerralla lopputulos ei kuitenkaan ollut parhain mahdollinen, vaikka lähtöasetelma oli kiinnostava.


0 comments, Reply to this entry



Insert image

drop image here
(or click)
or enter URL:
 link image?  square?

Insert video

Format block